tiistai 2. huhtikuuta 2013

Sofi Oksanen - Stalinin lehmät

Voisi olettaa, että olen tähän kirjaan täysin oma-alotteisiesti tarttunut, mutta ei pidä paikkaansa. Poikapuolinen kaverini ehdotti äidinkielen kurssilla pikkuryhmällemme tätä kirjaa. Olen kyllä kirjan aikaisemmin lukenut, mutta sen verran jo yllätti miespuolisen henkilön into lukea Oksasta (ei sillä, etteikö kirjailijan tuotanto olisi aivan mahtavaa myös miehille!), että suostuin tottakai. Aikaisemmin olen täällä kirjoittanut Puhdistuksesta.

Yleensä kyseenalaistan kaiken, mitä syömishäiriöista kirjoitetaan. Tällä kertaa minun ei sitä tarvinnut tehdä, kirja oli etukäteen luettu ja hyväksytty. Samoin tiedossa oli Oksasen syömishäiriötausta. Tällä kertaa myös tiesin kaikki bulimianiksit etukäteen, joten ei ollut tarvetta pohdiskella ja kauhistella niitä. Sain aivan vapaasti keskitty mihinkäs muuhunkaan kuin Neuvosto-Viroon! Tällä kertaa päästiin myös Suomeen, Supoon ja KGB:n nuuskijoihin. Tämä kaikki takasi sen, että ahmin kirjaa kuin Anna vaahtokarkkeja (minulle sallittaneen tämä vertaus itsekin sairauden kokeneena). 

Aivan kuten Puhdistuksessakin, nytkin kuvataan suvun naisten kokemuksia kolmen sukupolven ajalta. Sofia elää 1940-luvun kauheuksien keskellä, sisko on kyyditty Siperiaan, mies elää korsussa ja normit painaa päälle. Katariina on Sofian tytär, joka pääsee kaupunkiin opiskelemaan. Katariina kouluttautuu ja valmistuu ammattiin. Matkan varrelta löytyy myös suomalainen mies. Naimisiin mennään ja Suomeen lähdetään. Suomesta ei töitä löydy ja Supo on kimpussa. Puhelinta kuunnellaan ja outoja puheluita tulee. Päähenkilö on kuitenkin Anna, Katariinan lapsi. Anna on kympin tyttö, mutta yksi juttu ei tunnu menevän niin sanotusti aivan putkeen: Anna pakenee maailmaa bulimareksiaan. Aikuiseksi kasvettuaan Anna pakenee milloin mihinkin, niin huumeisiin, irtosuhteisiin kuin viinaankiin, mutta bulimareksia seuraa mukana kaikkialle.

Lopulta kroppa ei kestä, luut ovat liian hauraat. 14 vuotta syömishäiriötä oli Annalle liikaa, kuinka monta samanlaista kohtaloa on Suomen terveydenhuollolle liikaa?

maanantai 18. maaliskuuta 2013

Herta Müller - Hengityskeinu

Luin kirjan jo jonkin aikaa sitten äidinkielen kurssilla. Kirjoja oli valittavina parista kategoriasta, tämä on Nobel-palkittujen kirjailijoiden teoksista. Müller sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 2009. Täytyy tosin myöntää, että pysyttelin tiukasti mukavuusalueellani ja kirja jopa löytyi minulta kotoa valmiiksi, olin kantanut sen jo aikaisemmin kirjastosta luettavien pinoon.

Mukavuusalueesta voidaan puhua siksi, että jälleen on kyseessä toinen maailmansota. Päähenkilö on 17-vuotias homoseksuaali Leo, joka ei joudu työleirille suinkaan seksuaalisen suuntaumisensa vuoksi (sen hän salaa) vaan ihan jo siitä syystä, että hän on romaniansaksalainen ja Neuvostoliiton johtajien mukaan syyllinen Hitlerin tekoihin.

Kirja etenee selkeästi ja sitä on helppo lukea. Sinällään yksi luku sisältää aina vain yhden aiheen, mutta lopulta jokainen luku avaa hieman lisää juonta. Nälkä on aina läsnä, se ajaa ihmiset mitä hirveimpiin tekoihin. Nälän voima on suunnaton, se ohjaa kaikkea ja kaikkia aina kunnes alkaa viimeinen vuosi leirillä, jolloin on vuorossa "lihotus".

Olisi ehkä helpottavaa voida päivitellä, että jopas on naisella ollut hyvä mielikuvitus, on aidontuntuisen kirjan tekaissut. Valitettavasti on todettava, että kirja perustuu Müllerin jo kuolleen kirjailijaystävän Oskar Pastiorin kokemuksiin omassa nuoruudessaan. Hitler oli paha, puna-armeija oli raaka, Saksa hävisi, liittoutuneet voittivat, eniten kärsivät syyttömät.

lauantai 22. joulukuuta 2012

Sofi Oksanen - Puhdistus

Taas voitaisiin aloittaa siitä, että onhan suomalaisen tytön hyvä lukea turvallisesti kotoa käsin itäblogin hirveydestä ja sitten kirjoittaa englannin aineeseen ihmiskaupasta ja esittää "yhteiskunnallisesti aktiivista". Vaikutusta varmasti korostaisi, jos toisin esille omat karjalaiset juureni, mutta jätän sen tekemättä. Mielestäni kuitenkin jokainen voi kauhistella sosialismin kauheutta ilman että kukaan muu tulee sanomaan "et tiedä siitä mitään", sillä kuinka ihminen, joka ei ole elänyt sosialistisessä järjestälmässä, voisi täysin käsittää asiaa?

Sofi Oksaselta on tullut luettua Stalinin lehmät sekä Baby Jane ennen Puhdistusta. Stalinin lehmät luin pahimpina anorektisina kausinani, joten en teoksesta juurikaan mitään muista. Baby Janeen taisin olla liian nuori. Pidin kuitenkin molemmista, Oksanen tietää, mistä kirjoittaa. Puhdistus kuitenkin niin sanotusti räjäytti potin, tuli Finlandia-palkintoa ja paria muuta pystiä, olihan se sitten siis luettava.

Kärpästen risteillessä sivuilla poukkoillaan kerronnassa 1930-luvulta aina vuoteen 1992. Noiden vuosien aikana ehditään törmätä niin natseihin, KGB:en kuin Viron "uuden" itsenäisyyden alkuvuosiin. Kommunismi nähdään äärimmäisenä pahana, natsit jopa pelastajina. Länsimaissa on totuttu näkemään natsi-Saksa kaiken pahan alkuna ja juurena, nyt asiaan vihjataan vain sivulauseessa. Jos yhtä mustavalkoisesti katsottaisiin kirjan päähenkilöä Aliidea, voitaisin todeta hänen olevan paha ihminen. On kuitenkin muistettava, että ihminen on pitkälti aikansa ja ympäristönsä vanki. Kun kehenkään ei voi luottaa ja sisko on vienyt vielä nenän edestä suuren rakkauden, ainoa vaihtoehto tuntuu olevan kihlata puolueen riveissä oleva Martin. Menneisyytensä Aliiden on kohdattava löydettyään Zaran hakattuna pihaltaan. Zara ei ole kuka tahansa järjestelmän uhri, tyttö on Aliiden siskon Ingelin tyttärentytär. Jotain tuttua tytössä on eikä se ole vain ulkonäkö, säpsähtely tuo Aliidelle mieleen ajat, jotka on aikaa sitten haudattu syvälle mielen uumeniin yhdessä ainaisen pelon kanssa. Aliide ei pelkää, ei enää. Viidennen osan KGB:n salaiset muistiinpanot valottavat sitä, miten syvälle totalitarismi todella aikanaan Neuvostoliitossa juurtui.

Kirjaa lukiessa välillä oksetti, mutta kertaakaan ei hymyillyttänyt. Näistä kirjoista pidän eniten eikä niitä voi jättää kesken. En voi sanoa, että suosittelen kirjaa kaikille, sillä kirjaa on aivan turha lukea, jos ei tiedä mitään poliittisesta historiasta. Eikä tiedoksi todellakaan riitä, että Saksaa johti joskus Hitler ja Hitler oli paha mies. On valitettavaa, että nykyään voi jopa lukiosta valmistua tietämättä yhtään mitään itänaapurimme historiasta. Tämän kohtasin itsekin ollessani HI3-kurssilla: aika loppui kesken, Venäjän vallankumous kerettiin käymään, mutta paljon muuta ei sitten kerettykään. Ilman taustatietoja saattoi jäädä jopa kuva siitä, että Neuvostoliitto oli Euroopan suuri pelastaja. Onneksi opettajamme kuitenkin oli hyvä ja muistittu Isä aurinkoisesta. Kun tapahtumat on jotenkin jäsentänyt järjestykseen mielessään, sillä mikään historoitsija ei sentään tarvistse olla, on Puhdistus ehdottomasti lukemisen arvoinen teos.Yhtäkään palkintoa se ei ole turhasta saanut.

perjantai 2. marraskuuta 2012

Mende Nazer, Damien Lewis - Orja

Lukion neljännellä äidinkielen kurssilla tuli lukea joku aikansa kohahduttava kirja. Vaihtoehtoina oli teoksia eri vuosikymmeniltä, Orja ja pari muuta kirjaa pistivät silmään ja tarkoitus oli mennä niitä kirjastosta metsästäämään. Laiskuuttani kuitenkin en näin koskaan tehnyt, vaan kyselin kotona, olisiko meillä kirjalistan kirjoista jokin kotona. Pienen mietinnän jälkeen äitini muisti, että meillähän tosiaan on Orja vitriinissä. Olinkin muistellut, että näin saattaisi olla, sillä äitini omistaa vinot pinot kirjoja.

Kirja alkaa prologilla hyökkäyksestä. Tavallaan olin osannut varautua, mitä voisi tapahtua, mutta teksti silti todella järkytti. Koen syntyneeni varsin sivistyneeseen maailmaan, mutta silti arabirosvojen hyökkäys ja Menden sieppaus on tapahtunut vuoden ennen minun syntymääni, toisin sanoen kahdeksantoista ja puoli vuotta sitten. Sehän on vasta juuri äsken, ei kolmesataa vuotta sitten.

Ensimmäisessä osassa käsitellään Menden onnellista lapsuutta Nubavuorilla, Sudanissa. Länsimaisen lukijan mielestä heimon elämä on varsin yksinkertaista ja ehkä jopa alkeellista, mutta yhtä kaikki onnellista. Surua ja tuskaa tuottavat silpominen, alaikäisenä sovittuihin avioliittoihin naittaminen ja koulun arabiopettajat, jotka haluavat kieltää koko nubakulttuurin kieltä ja nimiä myöten. Perhe on Mendelle rakas ja perhettään hän muisteleekin usein myöhemmin vankeudessaan.

Suuri osa kirjasta on kertomusta Menden ajasta orjana. Mende on sieppauksen aikaan noin 12-vuotias ja kasvaa nuoreksi aikuiseksi muiden ihmisten alistamana. Aluksi Mende päätyy kurjiin oloihin Khartumiin, Sudanin pääkaupunkiin. Mende kokee valtavasti niin fyysista kuin henkistäkin väkivaltaa. Malariat hoidetaan kotona ja lääkäriin Mende pääsee vain kerran: perheen rouvan pelätessä joutuvansa vastuuseen, jos Mende kuolee. Tämänkin oli rouva itse aiheuttanut tönäisemällä Mendeä. Lopulta rouva päättää lähettää Menden Lontooseen siskonsa orjaksi.

Lontoossa Mendeä ei pahoinpidellä fyysisesti, mutta muuten hän on edelleen yebit, vailla nimeä. Lontoossa Mende päätyy hetkeksi perheeseen, jossa häntä kohdellaan hyvin: perhe luulee hänen olevan palkattu työhönsä. Mende saa pikkuhiljaa toivoa paremmasta ja päättää karata nubamiesten avulla, joihin hän saa yhteyden. Pako onnistuu, mutta tuska ja pelko ei ole ohi. Mendeä ja hänen auttajiaan vainotaan. Moni sulkee kokonaan silmät Menden kauheilta kokemuksilta. Iso-Britannian hallituksen hylätessä turvapaikkahakemuksen vedoten siihen, ettei orjuus ole vainoamista, Mendeä tukevat niin Lewis kuin lukuisast muutkin nimekkäät henkilöt oman parhaan kykynsä mukaan, sekä lehdistö ja kansa ympäri maailmaa.

Lopulta Mende saa turvapaikkansa, mutta kuinka moni saman kokenut ei sitä saa? Kuinka moni ei ikinä selviä hakemaan turvapaikkaa? Kuinka moni kuolee pahoinpideltynä, tapetaan tai surmaa itsensä orjuudessa? Kirjalla on selkeästi paikkansa, meidän kaikkien on avattava silmät sille, ettei vapaus ole kaikille itsestäänselvyys.

Kirjan heikkous on sen selittely, kirja on kertomus Menden, sudanilaisen nuban elämästä, ei kepeä iltapäiväromaani länsimaisille ja siltä sen pitäisi myöskin sen tekstin pitäisi kuulostaa. Nyt tökkii jonkin verran, mutta tärkeä teema: ihmisoikeudet, peittää sen alleen. On tosiaan aika herätä ja katsoa peiliin: mitä minä hyväksyn tapahtuvan ympärilläni?

tiistai 12. kesäkuuta 2012

Anja Snellman - Lemmikkikaupan tytöt

Snellmannin esikoisteoksen lisäksi tiesin ennen Paratiisin karttaan perehtymistä nimeltä vain Lemmikkikaupan tytöt ja Parvekejumalat. Niistä enemmän minua kiehtoi Lemmikkikaupan tytöt, joka herätti ilmestyessään sen verran huomiota, että minun teki jo sillon mieli lukea se, mutta jotenkin kovin hävetti lukea lapsiprostituutiosta 12-13-vuotiaana. Kirja olisi ehdottomasti ollut liian rankka varhaisteinille, joka vasta oli lähestymässä Jasminin ja Lindan ikää. Kirja olisi voinut toimia herättelyn sijasta paineentuojana, se olisi luonut vielä hieman enemmän paineita siitä, että jo 14-vuotiaana pitää olla kokenut ja halaaminen on nössöille. Päähenkilön nuoresta iästä huolimatta kirja ei siis todellakaan ole mitään teinityttökamaa.

Kirjan keskiössä on kadonnut 14-vuotias Jasmin, joka on tutustunut uuteen kaveriin Lindaan. Lindan seurassa kaikki vanha jää ja uutta tulee tilalle. Harkkakamat vaihtuu päihteisiin, tyttöjentalohengailut aikustenleikkeihin. Sitten Jasmin katoaa. Lindan ruumis löytyy, mutta missä on Jasmin?

Kirjan tarinaa kuljetetaan kolmen kertojan kautta, on aikuinen Jasmin, Jasminin äiti ja Randi. Jasmin kertoo omaa versiotaan 12 vuoden jälkeen vankeudessa ja äiti siitä maanantaista, jona hän tajusi tyttärensä kadonneen. Randi puolestaan on maahanmuuttaja poika, joka saapuu Suomeen veljensä Ringon perässä ja päätyy pian mukaan seksibisnekseen.

Jasminin kohtalosta tuli ensimmäisenä mieleen Natascha Kampusch ja ei voi väittää, etteikö Jasminista välittyisi Tukholman syndrooman oireita. Hän on kuitenkin lopulta, 12 vuoden jälkeen, täysin tyytynyt asemaansa Kastajan luona olevana Martinina. Pikkuhiljaa kirjan edetessä selviää asioita, joita itse en voi kuitenkaan kauhistella, sillä asioita tapahtuu. Kukaan ei voi väittää, etteikö tällaista tapahtuisi. Ei voi sanoa, ettei tässä maassa, ei tässä kaupungissa, ei tällä kadulla. Oletan kirjailijan kuitenkin kylmän rauhallisella kerronnalla yrittävän saada lukijan itse päänsä sisällä muodostamaan kaoottisen kuvan siitä, kuinka pahoja asioita nämä ovat. Sitä ne ovat totta kai ja Snellman onnistuukin luomaan yksinkertaisilla ja neutraaleilla lauseilla ainakin minulle huonon olon. Kohtauksilla ei mässäillä, sanotaan vain, että suuvettä kului paljon ja Lindan kielikorun juuresta tuli verta. 

Jasminin äiti on autuaan tietämätön tyttärensä muuttuneista kaverisuhteista ja jääneistä harrastuksista. Tässä Snellman on mielestäni sortunut liiallisuuksiin, kirja olisi toiminut hyvin ilman tätä tyypillistä "vanhemmat ei välitä, joten lapsi etsii itseään" -piirrettä. Lisäksi löytyy syömishäiriötä, huumeita, politiikkaa, syöpää, avioeroa ja vaikka mitä. Mielestäni liikaa mausteita yhteen soppaan. Toisaalta taas sitä nykyelämä on - kaikki koskettaa kaikkia. 

Kirjaa ei voi laskea käsistään, mutta ei se loistavakaan ole. Pintaraapaisu siihen, mitä nykymaailma nuorille voi olla, kun kukaan ei kerro, ettei ole oikeasti kiire minnekään, ei edes sinne aikuisuuteen. Lopun epilogi on tiukkaa faktatietoa ja itselle jäi mielikuva siitä, että haluaako kirjailija todella vain esitellä lukijoille, kuinka paljon hän on taustatyötä tehnyt. Ehkä ei, mutta itse en siitä pitänyt. En kyllä voi sanoa, ettenkö katsoisi kirjan luettuani taas hieman epäilevämmin kaikkea ja kaikkia.