tiistai 2. huhtikuuta 2013

Sofi Oksanen - Stalinin lehmät

Voisi olettaa, että olen tähän kirjaan täysin oma-alotteisiesti tarttunut, mutta ei pidä paikkaansa. Poikapuolinen kaverini ehdotti äidinkielen kurssilla pikkuryhmällemme tätä kirjaa. Olen kyllä kirjan aikaisemmin lukenut, mutta sen verran jo yllätti miespuolisen henkilön into lukea Oksasta (ei sillä, etteikö kirjailijan tuotanto olisi aivan mahtavaa myös miehille!), että suostuin tottakai. Aikaisemmin olen täällä kirjoittanut Puhdistuksesta.

Yleensä kyseenalaistan kaiken, mitä syömishäiriöista kirjoitetaan. Tällä kertaa minun ei sitä tarvinnut tehdä, kirja oli etukäteen luettu ja hyväksytty. Samoin tiedossa oli Oksasen syömishäiriötausta. Tällä kertaa myös tiesin kaikki bulimianiksit etukäteen, joten ei ollut tarvetta pohdiskella ja kauhistella niitä. Sain aivan vapaasti keskitty mihinkäs muuhunkaan kuin Neuvosto-Viroon! Tällä kertaa päästiin myös Suomeen, Supoon ja KGB:n nuuskijoihin. Tämä kaikki takasi sen, että ahmin kirjaa kuin Anna vaahtokarkkeja (minulle sallittaneen tämä vertaus itsekin sairauden kokeneena). 

Aivan kuten Puhdistuksessakin, nytkin kuvataan suvun naisten kokemuksia kolmen sukupolven ajalta. Sofia elää 1940-luvun kauheuksien keskellä, sisko on kyyditty Siperiaan, mies elää korsussa ja normit painaa päälle. Katariina on Sofian tytär, joka pääsee kaupunkiin opiskelemaan. Katariina kouluttautuu ja valmistuu ammattiin. Matkan varrelta löytyy myös suomalainen mies. Naimisiin mennään ja Suomeen lähdetään. Suomesta ei töitä löydy ja Supo on kimpussa. Puhelinta kuunnellaan ja outoja puheluita tulee. Päähenkilö on kuitenkin Anna, Katariinan lapsi. Anna on kympin tyttö, mutta yksi juttu ei tunnu menevän niin sanotusti aivan putkeen: Anna pakenee maailmaa bulimareksiaan. Aikuiseksi kasvettuaan Anna pakenee milloin mihinkin, niin huumeisiin, irtosuhteisiin kuin viinaankiin, mutta bulimareksia seuraa mukana kaikkialle.

Lopulta kroppa ei kestä, luut ovat liian hauraat. 14 vuotta syömishäiriötä oli Annalle liikaa, kuinka monta samanlaista kohtaloa on Suomen terveydenhuollolle liikaa?

maanantai 18. maaliskuuta 2013

Herta Müller - Hengityskeinu

Luin kirjan jo jonkin aikaa sitten äidinkielen kurssilla. Kirjoja oli valittavina parista kategoriasta, tämä on Nobel-palkittujen kirjailijoiden teoksista. Müller sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 2009. Täytyy tosin myöntää, että pysyttelin tiukasti mukavuusalueellani ja kirja jopa löytyi minulta kotoa valmiiksi, olin kantanut sen jo aikaisemmin kirjastosta luettavien pinoon.

Mukavuusalueesta voidaan puhua siksi, että jälleen on kyseessä toinen maailmansota. Päähenkilö on 17-vuotias homoseksuaali Leo, joka ei joudu työleirille suinkaan seksuaalisen suuntaumisensa vuoksi (sen hän salaa) vaan ihan jo siitä syystä, että hän on romaniansaksalainen ja Neuvostoliiton johtajien mukaan syyllinen Hitlerin tekoihin.

Kirja etenee selkeästi ja sitä on helppo lukea. Sinällään yksi luku sisältää aina vain yhden aiheen, mutta lopulta jokainen luku avaa hieman lisää juonta. Nälkä on aina läsnä, se ajaa ihmiset mitä hirveimpiin tekoihin. Nälän voima on suunnaton, se ohjaa kaikkea ja kaikkia aina kunnes alkaa viimeinen vuosi leirillä, jolloin on vuorossa "lihotus".

Olisi ehkä helpottavaa voida päivitellä, että jopas on naisella ollut hyvä mielikuvitus, on aidontuntuisen kirjan tekaissut. Valitettavasti on todettava, että kirja perustuu Müllerin jo kuolleen kirjailijaystävän Oskar Pastiorin kokemuksiin omassa nuoruudessaan. Hitler oli paha, puna-armeija oli raaka, Saksa hävisi, liittoutuneet voittivat, eniten kärsivät syyttömät.