tiistai 12. kesäkuuta 2012

Anja Snellman - Lemmikkikaupan tytöt

Snellmannin esikoisteoksen lisäksi tiesin ennen Paratiisin karttaan perehtymistä nimeltä vain Lemmikkikaupan tytöt ja Parvekejumalat. Niistä enemmän minua kiehtoi Lemmikkikaupan tytöt, joka herätti ilmestyessään sen verran huomiota, että minun teki jo sillon mieli lukea se, mutta jotenkin kovin hävetti lukea lapsiprostituutiosta 12-13-vuotiaana. Kirja olisi ehdottomasti ollut liian rankka varhaisteinille, joka vasta oli lähestymässä Jasminin ja Lindan ikää. Kirja olisi voinut toimia herättelyn sijasta paineentuojana, se olisi luonut vielä hieman enemmän paineita siitä, että jo 14-vuotiaana pitää olla kokenut ja halaaminen on nössöille. Päähenkilön nuoresta iästä huolimatta kirja ei siis todellakaan ole mitään teinityttökamaa.

Kirjan keskiössä on kadonnut 14-vuotias Jasmin, joka on tutustunut uuteen kaveriin Lindaan. Lindan seurassa kaikki vanha jää ja uutta tulee tilalle. Harkkakamat vaihtuu päihteisiin, tyttöjentalohengailut aikustenleikkeihin. Sitten Jasmin katoaa. Lindan ruumis löytyy, mutta missä on Jasmin?

Kirjan tarinaa kuljetetaan kolmen kertojan kautta, on aikuinen Jasmin, Jasminin äiti ja Randi. Jasmin kertoo omaa versiotaan 12 vuoden jälkeen vankeudessa ja äiti siitä maanantaista, jona hän tajusi tyttärensä kadonneen. Randi puolestaan on maahanmuuttaja poika, joka saapuu Suomeen veljensä Ringon perässä ja päätyy pian mukaan seksibisnekseen.

Jasminin kohtalosta tuli ensimmäisenä mieleen Natascha Kampusch ja ei voi väittää, etteikö Jasminista välittyisi Tukholman syndrooman oireita. Hän on kuitenkin lopulta, 12 vuoden jälkeen, täysin tyytynyt asemaansa Kastajan luona olevana Martinina. Pikkuhiljaa kirjan edetessä selviää asioita, joita itse en voi kuitenkaan kauhistella, sillä asioita tapahtuu. Kukaan ei voi väittää, etteikö tällaista tapahtuisi. Ei voi sanoa, ettei tässä maassa, ei tässä kaupungissa, ei tällä kadulla. Oletan kirjailijan kuitenkin kylmän rauhallisella kerronnalla yrittävän saada lukijan itse päänsä sisällä muodostamaan kaoottisen kuvan siitä, kuinka pahoja asioita nämä ovat. Sitä ne ovat totta kai ja Snellman onnistuukin luomaan yksinkertaisilla ja neutraaleilla lauseilla ainakin minulle huonon olon. Kohtauksilla ei mässäillä, sanotaan vain, että suuvettä kului paljon ja Lindan kielikorun juuresta tuli verta. 

Jasminin äiti on autuaan tietämätön tyttärensä muuttuneista kaverisuhteista ja jääneistä harrastuksista. Tässä Snellman on mielestäni sortunut liiallisuuksiin, kirja olisi toiminut hyvin ilman tätä tyypillistä "vanhemmat ei välitä, joten lapsi etsii itseään" -piirrettä. Lisäksi löytyy syömishäiriötä, huumeita, politiikkaa, syöpää, avioeroa ja vaikka mitä. Mielestäni liikaa mausteita yhteen soppaan. Toisaalta taas sitä nykyelämä on - kaikki koskettaa kaikkia. 

Kirjaa ei voi laskea käsistään, mutta ei se loistavakaan ole. Pintaraapaisu siihen, mitä nykymaailma nuorille voi olla, kun kukaan ei kerro, ettei ole oikeasti kiire minnekään, ei edes sinne aikuisuuteen. Lopun epilogi on tiukkaa faktatietoa ja itselle jäi mielikuva siitä, että haluaako kirjailija todella vain esitellä lukijoille, kuinka paljon hän on taustatyötä tehnyt. Ehkä ei, mutta itse en siitä pitänyt. En kyllä voi sanoa, ettenkö katsoisi kirjan luettuani taas hieman epäilevämmin kaikkea ja kaikkia.

tiistai 5. kesäkuuta 2012

Anja Snellman - Paratiisin kartta

Anja Snellmannin tuotannosta perehdyin ensimmäisenä Paratiisin karttaan, joka on ilmestynyt vuonna 1999. Kirja sattui käteen harhaillessani kirjaston aikuisten osastolla. Olin vakaasti päättänyt siirtyä aikuisten kirjallisuuteen, ja jo yläasteella oli puhuttu Snellmannista. Valitsin kirjailijan kirjoista muutaman, joista sitten aloitin tästä. Kirjan kansi ei juurikaan houkutellut. Eipä houkutellut myöskään sen jälkeen, kun tajusin kuvassa olevan Itä-Saksan kartan. Kyllä, tällainen nykylukiotakin käyvä, 1990-luvulla syntynyt nuori nainen voi tunnistaa DDR:n kartan muodon.

Suurena Vasemmiston kannattajana saatoin eläytyä matkaan läpi taistolaisuuden, sosialismin ja kommunismin. Ei, en itse ole kommunisti vaan punavihreä nuori. 

Päähenkilö Raakel on opettaja, jonka luokka on nyt abeja. Entisessä, luokallisessa lukiojärjestelmässä, Raakel on saanut elää yhdessä oppilaidensa kanssa läpi heidän kouluaikansa. Hän kokee tuntevansa oppilaansa, mutta nämä eivät tiedä hänestä mitään. Hän on päättänyt kertoa rakkaille oppilailleen salaisen menneisyytensä. Oppilaat eivät koskaan tule, mutta Raakel kertoo silti. Hän kertoo salatusta rakkaudestaan, oleskelustaan unelmiensa Itä-Saksassa ja siitä, kuinka kaikki on lopulta salattu. Hän avaa kirjaimellisesti oven menneisyyteensä ja lukija voi haukkoa henkeään. Kuinka Snellman osaakin kertoa niin vakuuttavasti ja suoraan aiheesta, josta eivät puhu opettajat eivätkä lehdet? Teksti soljuu eteenpäin eikä tule ajatelleeksi, että tässä sitä luetaan taistolaisuudesta keskellä kirkasta päivää nykysuomessa. Kuka onkaan oikean elämän Okko Isola, sitä voimme pohtia, kukaan tuskin kertoo. Se kuitenkin on varmaa, 1970-luvun nuorista joku on todella elänyt aatteen hurmoksessa ja saanut muutkin hurmattua mukaan.